Olen ollut lomalla, kiirettä piilossa.
Ihanaa onkin ollut, olen levännyt, ahkeroinut, lukenut, ulkoillut, siivoillut, ajatellut, suunnitellut, pohtinut, muistellut ja nauttinut. Tällaista herkkua lisää, kiitos :) Huomenna palaan arkeen, keskelle kiirettä.
Osaisinpa palautua rauhallisesti ja huomaamatta, ikävöimättä alituisesti tätä vapautta, mistä joudun taas luopumaan. Lohduttaudun ajattelemalla jo tulevaa kesää, Mikin lakkiaisia, lomaa, vapautta, aurinkoisia päiviä, sitä hetkeä joilloin voin antaa joutilaisuudelle sen vaatiman tilan.
Huomasin nimittäin jälleen, etten oikeastaan päästäkään itseäni koskaan kokonaan lomalle;
nytkin olin suunnitellut kalenteriin vaikka mitä puuhaa lomapäiville. Outoa, jopa huolestuttavaa? Eikä edes ollut ensimmäinen kerta, eikä viimeinen, sen verran jo itseäni tunnen.
Perjantaina 13. kuluvaa kuuta joudun luultavasti ojasta allikkoon, sillä klo 8 odottaa opetuslupateoriakoe, johon en ole lukenut, en yksinkertaisesti vaan ole jaksanut paneutua. Pitäisi kyllä, ymmärtäähän sen jokainen, mutta mistä löytyy se alkusysäys, se kipinä aloittaa?
    Ainokaiseni kanssa täytimme illalla Puolustusvoimien lähettämää kutsuntalomaketta, mikä jätetään lääkärintarkistuksen suorittavalle lääkärille huomenna. Voi niitä kysymyksiä, voi lasta. Kunnioitan päätöstään lähteä armeijan harmaisiin innostuneena, silti äidin sydäntä kylmää. Irrottautuminen on alkanut, luopumisprosessi, luovutan lapseni elämälle, hänen omalleen. Tiesin sen jonakin päivänä alkavan, pelkäsin sen lähenevän  kiihtyvällä vauhdilla ja nyt kun olen sen kanssa jo miltei kasvotusten, en kykene. En halua kohdata sitä hetkeä, eron viiltävää tuokiota, kun halaan lastani pihamaalla ja kun seuraavan kerran pystyn taas katsomaan, hän on jo poissa. Kunpa osaisin tuntea enemmän iloa ja ylpeyttä kuin haikeutta, kun tuo hetki koittaa. Sillä hetkellä tulen tarvitsemaan voimaa, enemmän kuin nyt käsitänkään.
    Siihen asti nautin ja olen onnellinen, olkaa tekin. Valoa ja voimaa.