On hetkiä, jolloin ystävä haluaa kertoa jotain. Avautua. Kertoa jotain mikä painaa.
Kuuntelen mielelläni, niitä ihmisiä varsinkin, jotka ovat minulle tärkeitä.
Ne asiat on kahdenkeskisiä, ei niitä kerrota eteenpäin.
Se vie joskus aikaa, sitä pitää välillä sulatella ja taas pohtia uudemman kerran.
Monta eri kertaa. Se auttaa, saattaa löytää asioihin perspektiiviä.

Joku huomaa tämän ja tekee omat johtopäätökset. Niistä muovautuu ajatuksia ja
 lopulta totuuksia, jotka kerrotaan eteenpäin. Kettuilumielessä. Aika kuluu ja kettuilu
päätetään aloittaa, pistää pyörä pyörimään. Miten lapsellista ja niin turhaa.

Miten kauan luottamuksen saavuttamiseen voikaan kulua aikaa. Vuosia?
Sitten voi sattua jotain mikä pyyhkii sen kaiken pois yhdessä yössä, parissa minuutissa.
Kettuilu tuli perille, tunsin jokaisen piikin.
Jokainen osui. Tuntui tosi kurjalta huomata, että kettuiluahan tämä on.

Mutta tämä ehkä lieventää omatuntoa:
Minä en ikinä kerro kenellekään sitä mitä itse kuulin, koska lupasin olla kertomatta. Se pitää.

PS.
Kunpa tätä ei olisi tapahtunut, harmittelen itsekseni.
Mutta ehkä kettuilulla haluttiinkin nyt saavutettu tulos:
One down.