Surullisuudessaan jotenkin niin kovin lohdullinen, arjessa kiinni oleva, lähelle jäävä.
En osaisi itse tuossa tilanteessa olla yhtä järkevä ja kiltti. En mitenkään. Olen ihmisenä niin kesken, niin paljon haluaisin vielä oppia, niin paljon on vielä Olemassa, minullekin. Kävin Zaran kanssa lenkillä ja ajatuksissa päällimmäisenä oli Reko Lundán ja hänen kesken jäänyt elämänsä. Vaimo ja tyttäret. Ikävä ja kaipuu monissa muodoissaan. Nöyryys. Viha. Voiko elämälle antaa anteeksi? Voiko kuoleman hyväksyä? Kyläraitti oli kammottavan autio, tuulinen ja jotenkin luovuttaneen tuntuinen. Missä kaikki ovat, ihmettelin Zaralle.
Kotona join teetä ja tuijotin keittiön ikkunasta hämärtyvää Adventti-iltaa. En saanut tartuttua joulukorttiprojektiin. Olo on jotenkin ontto. Miksi minulla on oikeus olla täällä? Miksei Reko saanut olla olemassa?
Kommentit