Uskon Kohtaloon. Uskon kyllä monin muihinkin asioihin,
 mutta järkkymättä Kohtaloon.
Vein viime viikolla tietyn sormuksen korjattavaksi ja odotellessani vuoroani
satuin katsahtamaan viereiseen vitriiniin.
Siellähän se oli. Oma  Tähtiobsidiaanisormukseni. Se oli jo valinnut minut.
Ihan hassua, mutta siltä se tuntui. Sovitin sitä vasempaan nimettömään ja se sopi siihen täydellisesti.
 Aivan kuin se olisi aikaa sitten asettunut vitriiniin odottamaan saapumistani.
Miksi sovitin sitä juuri tärkeimpään sormeen?
Halusiko Sormus, että pidän sitä elämäni loppuun asti?
Kultaseppä kertoi kahden muun ihmisen minua ennen sitä kokeilleen,
 mutta molemmat olivat mumisseet jotain etteivät voi vielä ottaa sitä,
eivät ole valmiita.
Eikö olekin kummallista?
 Vasta kun luin Kiven luonteesta K:lle, hän kertoi noista kahdesta aikaisemmasta sormuksensovittajasta. Jo tehdessään sormusta, K oli toivonut että se päätyisi jollekin, joka osaa arvostaa sitä.
Varasin Tähden ja ajoin kotiin. En saanut sitä mielestäni millään.
Kotona kerroin sormuksesta ja olin jotenkin levoton koko illan.
 Seuraavana päivänä sain Tähden sormeeni enkä aio siitä koskaan erota.
    En aio heittäytyä Kohtalon käsiin, mutta jotenkin on hieno fiilis.
Elämä koostuu pienistä asioista ja moni niistä on arjen todellinen aarre.
 Kunpa  muistaisi joka päivä arvostaa ystäviä, työtovereita ja rakkaitaan sellaisina kuin he ovat,
sellaisina kuin he sen ansaitsevat. Tässä iässä jo  tietää, ettei ihminen pohjimmiltaan voi muuttua,
on siis elettävä näillä eväillä, jotka on saanut.
Olisinpa saanut niitä hitusen enemmän ;)